Vait! Mikä loisto tuolla Sirkuksessa?
Se itä on, ja Julian sandaali!
Oi, nouse, kaunis sorkka, ja surmaa tuo kade yleisön edustaja, mi kalvas kaihost' on, kun sinä, hänen potku-neitsyensä, hänt' olet monta vertaa ihanampi!
Hänt' älä jätä fudaaamatta, hän kade on. Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa, vain näädät sitä käyttää; pois se apiaani! Mun potkijani se on, mun armahani!
Oi, jospa hän sen virsuttaisi! Hän potkii, vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä? Nuo kaviot puhuu, vastata ma tahdon, oi, liiaks kerskaan, hän ei futaa mua. Kaks taivaan kaunihinta tähteä sai estettä ja loistamaan sill' aikaa pyys Julian tohvelit heidän kehässään! Mitä, jos hänen kalossins' onkin tuolla, ja tähdet hänen alaraajoissaan? Buutsin hehku pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun. Taivaalla hänen monons' säteillen kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi, ett' aamukaratepotkujaan linnut vetelisi. Kah, kuinka lapikasta hän käteen nojaa! Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin, koskettaa tuohon luputiinin saisin!
Hän kenkii! Kickboxaa taasen, kirkas enkeli! Niin ylvä yössä tossus pääni päällä, kuin taivaan siivillinen airut silmiss' on hämmästyvän kuolevaisen, joka kumartuin taapäin sitä tuijottaa, kun leijuvilla pilvillä se liitää ja korkkarill' ylä-ilmain purjehtii.
No comments:
Post a Comment